PoS-lehdessä

Varhaiskasvatuksen lehtori ja lastentarhanopettaja Sylvia Hakari kirjoitti katsomuskasvatuksen tueksi artikkeleita Pieni on Suurin -lehteen vuonna 2018. Artikkelit julkaistaan sivuillamme lyhentämättöminä.

 

 

Kuvat Alex Stepanishchev/Unplash, Gayattri Malhotra /Unplash ja Debby Hudson/Unplash

Julkaistu Pieni on Suurin -lehdessä 2/18:

Kutsu katsomusdialogiin!

Teksti Sylvia Hakari

 Seurakunnat varhaiskasvatuksen katsomusdialogia rakentamassa

– pääsiäinen on yhteinen juhlamme!

Yhteistyötä seurakuntien ja kuntien välillä kehitetään nyt uuden varhaiskasvatussuunnitelman mukaisesti. Vuodenkiertoon liittyvät juhlat ja tapahtumat ovat luontevia tapa tarkastella katsomuksia. Pääsiäinen kutsuu meitä dialogiin!

Perinteiset, uskonnollisen historiamme kautta kehittyneet juhlat ovat kulttuuriperimämme eräs näkyvimmistä yhteisöllisistä elementeistä. Opetushallitus ohjeistaa, että varhaiskasvatuksessa voidaan viettää esim. joulu- ja kevätjuhlia sekä itsenäisyyspäivän juhlaa. Varhaiskasvatuksen järjestäjät päättävät juhlista ja niiden sisällöstä lapsiryhmästä ja sen tarpeista lähtien. Yhteiset juhlat rakennetaan monipuolisesti siten, että niihin liittyvät uskonnolliset ja maallistuneet traditiot voivat olla läsnä.

Yksittäiset virret tai uskontotaustaiset tarinat eivät tee juhlista uskonnollisesti sitouttavia, vaan niihin voivat osallistua kaikki lapset taustasta riippumatta. Sama pätee muihinkin kasvatuksellisiin tapahtumiin. Jos yhteistyö toteutuu päiväkodin tiloissa, on huolehdittava sitouttamattomasta sisällöstä, sillä yhdenkin lapsen siirtäminen pois yhteisestä toiminnasta on perusteltava pedagogisesti ja lapsinäkökulmaisesti. Esimerkiksi imaamin kutsuminen päiväkotiin kertomaan heidän rukoustraditioistaan on mahdollista, aivan kuten pastorin tai rabbinkin. Ongelmalliseksi tilanne muuttuu, jos kutsuttu henkilö ohjaa lapsia uskomaan tietyllä tavalla.

Seurakunnan työntekijän rooli voi olla toimiminen kutsuvieraana päiväkodin järjestämässä tilaisuudessa ja suunnittelun tukena. Samalla voidaan avata ja tutkia juhlaperinteiden taustoja, merkitystä ja juhliin liittyviä symboleita, jotka ovat osa monilukutaidon kehittymistä. Eri kieli- ja kulttuuriryhmiä edustavien lasten yhdenvertaisuuden kannalta on tärkeää, että heillä on mahdollisuus tutustua varhaiskasvatuksen juhlissa suomalaiseen kulttuuriin.

Kristinuskon leviämisen myötä perinteet muuttuivat ja nivoutuivat vanhoihin uskomuksiin ja tapoihin. Näihin tutustumalla voidaan miettiä juhlien ja tapojen merkityksiä sekä niiden liittymistä katsomuksiin ja ihmisten elämän merkityksellisiin hetkiin. Monille lapsille esimerkiksi kuolema olisi tärkeä aihe, mutta se jää valitettavan usein vaietuksi liian hankalana tai voimakkaita tunteita herättävänä aiheena. Seurakunnan työntekijöillä voi olla kuoleman käsittelyyn liittyvää osaamista ja he voivat auttaa kunnan varhaiskasvatuksen työntekijöitä kuolemaan liittyvien teemojen ja traditioiden käsittelyssä.

Pääsiäinen avaa ikkunoita ihmisenä olemiseen ja elämän ihmeeseen

Pääsiäinen näkyy jokaiselle lapselle vähintäänkin kalenteriin merkittyinä vapaapäivinä. On luontevaa, että pääsiäisen traditiot otetaan osaksi varhaiskasvatuksen toimintaa lasten iän ja kehitystason mukaisesti. Tässä seurakunnan työntekijät voivat toimia yhteistyössä, sillä pääsiäisen perinteisiin liittyy useita tärkeitä teemoja, jotka koskettavat jokaisen lapsen elämää katsomuksesta riippumatta.

Tunnekasvatuksessa on olennaista, että kaikenlaiset tunteet opitaan tunnistamaan ja niiden merkitysten äärelle pysähdytään. Pääsiäisen tapahtumien kautta tunteet surusta iloon tulevat käsitellyiksi lasten kanssa. On syytä korostaa, että Jeesuksen julma ristiinnaulitseminen ei ole varhaiskasvatuksessa lasten turvallisuudentunnetta vahvistava teema. Krusifiksi on yleinen symboli ja useimmille kristinuskoa tunteville se edustaa armoa ja vapautumista. Lasta se voi kuitenkin järkyttää – onhan ristiinnaulitseminen julma ja väkivaltainen hetki. Miten auttaa lasta käsittelemään näkemänsä ja oppia ymmärtämään, mistä kristillinen, vahvasti positiivinen tulkinta ristiinnaulitusta Jeesuksesta syntyy?

Pääsiäisen teemoihin liittyen voimme pohtia, miten toimisimme niin, ettei kukaan kohtele toista huonosti tai satuta. Huomaamme, että joskus voi tulla kohdelluksi huonosti, vaikka ei olisi tehnyt mitään väärää – näinhän Jeesukselle kävi. Voimme jutella kiusaamisesta ja rohkeudesta puolustaa toisia. Entä mitä tarkoittaa, että voimme kaikki olla yhteisössämme sankareita, kun toimimme hyvin ja huolehdimme toisistamme?

Pääsiäisen tapahtumissa korostuu armo ja anteeksianto. Jokainen meistä tekee tahallaan ja vahingossa vääriä ja kiellettyjä asioita, mutta ne voi saada anteeksi ja yrittää opetella toimimaan oikein. Tyhmän teon tunnustaminen ja anteeksipyytäminen on hankalaa aikuisellekin, mutta lasten kanssa siitä on tärkeää puhua muutenkin kuin silloin, kun on oikeasti tapahtunut jotakin. Miltä tuntuu, kun tekee jotakin, vaikka tietää, että se on väärin? Entä miltä tuntuu, kun saa anteeksi?

Pääsiäisen perinteisiin tutustuminen alkaa laskiaisesta, jossa yhdistyvät uskonnolliset ja vanhemmat kansanuskomukset. Mäenlasku on hauskaa, ja siihen liittyvät toiveet tulevasta satokaudesta on osa toistuvaa traditiota. Laskeutuminen paastoon hernekeiton ja laskiaispullan voimin avaa väyliä moniin muihinkin katsomuksiin. Paastoamiseen liittyvät tavoitteet ovat sekä henkisiä että fyysisiä. Kohtuullisuuden ja toisaalta ylenpalttisuuden tunnistaminen edistää kestävän kehityksen mukaisia tavoitteita. Miten voisimme rakentaa maailmaa, jossa kaikilla olisi riittävästi ruokaa, vaatteita ja turvaa? Mikä on meille riittävää ja miksi me olemme usein aika ahneita ja haluamme vaan lisää kaikkea? Mikä on tärkeintä elämässä? Ei mitään yhdentekeviä kysymyksiä!

Palmusunnuntaina lapset kiertävät virpomassa. Pajunvitsojen koristelu on erinomainen mahdollisuus tutustua perinteisiin. Virpomavitsa ojennetaan toivotusrunon jälkeen virvottavalle ja palkaksi saadaan usein karkkia. Virpomalla halutaan toivottaa onnea, siunausta ja kaikkea hyvää tulevalle vuodelle. Perinnettä voidaan verrata Halloweenin traditioon, etsiä eroja ja yhtäläisyyksiä. Katsomuksellisesti virpominen voidaan liittää palmusunnuntain tapahtumaan, jossa Jeesusta tervehdittiin palmunlehvillä, kun hänestä toivottiin uutta oikeudenmukaisempaa kuningasta.

Pääsiäisen symbolit – munat, tiput, puput, kukot ja tulppaanit – ovat vahvoja kasvun ihmeen ja iloisten yllätysten kuvaajia. Niiden askartelu sopii kaikille lapsille katsomuksista riippumatta. Myös munien maalaaminen tai värjääminen on perinteinen tapa juhlistaa pääsiäisen merkitystä. Muna on luomisen, hedelmällisyyden, ylösnousemuksen, iankaikkisen ja uuden elämän vertauskuva. Uskonnollisena symbolina muna vertautuu Kristuksen hautaan, josta elämä eli Kristus murtautui ulos. Pääsiäismunilla on myös käytännöllinen ravitsemukseen liittyvä selitys. Paaston aikana munien syönti oli aiemmin kielletty ja niitä kertyi varastoon. Pääsiäisenä niistä sai sitten nauttia monin eri tavoin. Munien maalaaminen kertoo pääsiäisen ilosta ja riemusta, ja niiden lahjoittaminen toisille ilahduttaa niin antajaa kuin saajaakin.

Rairuohon tai laajempana projektina kevätpuutarhan kasvattamisen yhdessä lasten kanssa voidaan liittää katsomukselliseen traditioon Jeesuksen kokemuksista Getsemanen puutarhassa. Aivan erityinen on rairuohon merkitys kasvun ja kevään ihmeen konkretisoitumisessa. Miten pienestä siemenestä kasvaa ihmeellisiä asioita, kukkia ja syötäviä versoja? Seurakunta voi järjestää elämyspolun tai lasten kirkkohetken, jossa uskonnolliset elementit, symbolit ja tapahtumat rakennetaan moniastisiksi ja iloisiksi yhteisiksi kokemuksiksi. Niissä yhdistyvät riemu ja kiitollisuus elämästä, kasvun ihmeestä sekä armosta ja anteeksiannon voimasta. Kevätpuutarha voidaan suunnitella yhdessä kunnan varhaiskasvatuksen henkilöstön kanssa draamakasvatusta, musiikkia ja kuvallista ilmaisua hyödyntäen ­– ja myös vanhemmat kannattaa kutsua mukaan!

Taustaksi

Katsomuskasvatus on varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa (2016) kirjattuna oppimisen alueeseen ”Minä ja meidän yhteisömme”. Katsomuskasvatus on yleissivistävää ja sitä toteutetaan osana varhaiskasvatuksen pedagogista toimintaa. Sen tavoitteena on edistää keskinäistä kunnioitusta ja ymmärrystä eri katsomuksia kohtaan sekä tukea lasten kulttuurisen ja katsomuksellisen identiteetin kehittymistä.

Vasun dialogisuutta korostava katsomuskasvatus huomioi kaikkien ryhmässä olevien lasten katsomukselliset taustat arvottamatta niitä. Katsomuksiin lasketaan mukaan myös uskonnottomat ja ateistit. Opetushallituksen laatimat ohjeet auttavat hahmottamaan, mitä katsomuskasvatus voi ja saa olla käytännössä. Ne löytyvät Opetushallituksen verkkosivuilta.

 

Julkaistu Pieni on Suurin -lehdessä 3/18

Perheet ja katsomuskasvatus – rakenna yhteyttä, luo luottamusta

Teksti Sylvia Hakari

Varhaiskasvatuksen tavoitteena on mahdollisimman hyvinvoiva lapsi, joka kasvaa, kehittyy ja oppii itselleen ominaisimmilla tavoilla. Jotta tämä on mahdollista, on lapsen tärkein kasvuympäristö, perhe ja koti liitettävä osallisiksi toimintakulttuuriin.

Me kasvatusalalla toimivat tarvitsemme avointa ja yhteistyöhaluista ilmapiiriä, jossa rakennamme lapsille katsomuksellisesti rikasta ympäristöä uskonnollista kulttuuriperintöä unohtamatta. Seurakuntien työntekijät tuovat parhaimmillaan kuntien varhaiskasvatukseen katsomuskasvatuksellista näkökulmaa ja rikkautta kasvatuskeskustelujen avaamiseksi. Hyvässä yhteistyössä syntyy monipuolista, innostavaa ja yhteyksiä rakentavaa toimintaa, jossa noudatetaan varhaiskasvatussuunnitelman perusteita ja kunnioitetaan jokaisen perheen katsomuksellista kokemusmaailmaa ja valintoja.

Yhteistyö vahvistaa katsomusdialogia

On mahdotonta tukea lasten katsomuksellista kasvua ja oppimista ilman katsomuksellisia kokemuksia. Joidenkin vanhempien ja työntekijöiden näkemys on, että varhaiskasvatuksessa tulisi välttää kaikkea katsomuksiin liittyvää ja jättää ilmiö täysin perheiden vastuulle. Tällainen ajattelutapa liittyy useimmiten henkilökohtaiseen vakaumukseen, uskontokielteisyyteen tai vahvaan uskonnollisuuteen, jossa lasta halutaan ohjata ajattelemaan tietyllä, ainoalla oikeaksi määritellyllä tavalla. Taustalla saattaa olla pelko joko ajattelun vapauden menettämisestä tai “väärän” katsomuksellisen sisällön omaksumisesta. Emme kuitenkaan elä varhaiskasvatuksessa katsomuksellisessa tyhjiössä, vaan jokainen yhteisön jäsen, lapsi ja aikuinen tuo oman katsomuksensa tavalla tai toisella päivittäiseen toimintaan mukaan. Lapsi siis väistämättä altistuu katsomukselliselle ainekselle. Tavoitteellisen varhaiskasvatustoiminnan tulee perustua tietoisille valinnoille myös katsomuskasvatuksen osalta. Siten voimme edistää lasten itsenäistä, vapaata ja kriittistä ajattelua; lapset saavat eväitä kasvaa erilaisia katsomuksia kunnioittaviksi ja monipuolista kulttuuriperimää arvostaviksi yhteiskunnan jäseniksi.

Kumppanuuksiin voidaan hakeutua monipuolisesti erilaisten katsomuksellisten yhteisöjen kanssa. Lapsi peilaa omaa ajatteluaan ja perheensä toimintakulttuuria kohdatessaan moninaisuutta. Hän tulee tietoiseksi eroista ja yhtäläisyyksistä – erityisesti yhteyksien ja merkitysten havaitsemisessa kasvattajat voivat olla tukena. Jos moninaisuus on katsomukselliselle yhteisölle tai perheelle uhka, on taustalla valitettavan usein halu pakottaa lapsi noudattamaan ja jatkamaan omaa katsomuksellista traditiota. Kuitenkin sellaiset terveet katsomukselliset yhteisöt, joihin liittyminen on ihmiselle myönteinen ja elämää rikastuttava asia, saavat kyllä jäsenensä pysymään ilman pakkokeinoja ja pelottelua. Silloin toiseus ei ole uhka, vaan antoisa oppimisen ja kokemusten jakamisen mahdollisuus.

Tarkastellaan omia uskomuksiamme

Emme selviä globaalin ajan sosiaalisten suhteiden haasteista ilman vahvistuvaa katsomusdialogia, jossa yhteisöjä rakennetaan eettisyyden ja kaikille katsomuksille yhteisten hyveiden kautta. Ehdottoman tärkeää on torjua katsomukseen liittyvä henkinen ja fyysinen väkivalta, joka äärimmillään johtaa uskonnolliseen radikalisoitumiseen. Jotta vältämme katsomuksellisen väkivallan, on meistä jokaisen tarkasteltava omia uskomuksiamme ja tapojamme kriittisesti. Näin voimme kasvattajina välttää sellaisten normien ja perinteiden siirtämisen, jotka rajoittavat yksilön oikeutta kasvaa omaksi itsekseen kaikkia vahvuuksiaan kehittäen. Tähän liittyvät myös perinteiset sukupuoliroolit, jotka ohjaavat tiedostamattoman vahvasti tiettyihin muotteihin liittyen esimerkiksi leikkivalintoihin, tunteidenilmaisuun, pukeutumiseen ja moniin muihin vaatimuksiin toimia sukupuolelle normitetulla tavalla.

Huomionarvoista on, että jo kolmivuotias lapsi ymmärtää vältellä uskonnollisia aiheita, jos kasvatusyhteisön aikuiset suhtautuvat niihin vältellen ja torjuen. Kun katsomukset ovat tunnustettu osa lasten elämää myös kasvatusyhteisöissä, voivat he jakaa kokemuksiaan, tapojaan ja ajatuksiaan rikastaen kaikkien yhteisön jäsenten elämää.

 Yhteistyön periaatteita

  • Yhteistyöhön jokaisen lapsen huoltajan kanssa kuuluu keskustelu kieleen, kulttuuriin ja katsomuksiin liittyvistä kysymyksistä.
  • Uskallus antautua dialogiin. Myönteisen kiinnostuksen kohteena oleminen on kenestä tahansa mukavaa!
  • Yhdessä keskustelu ja asioista sopiminen helpottavat ja rikastuttavat toiminnan suunnittelua ja kasvattajien työtä.
  • Yhteisen keskustelun kautta mahdollistuu huoltajien osallistuminen toimintakulttuurin ja toiminnan kehittämiseen katsomuskasvatuksenkin osalta.
  • Kasvattajan tulee avata huoltajille, mitä moninaisuuden näkyminen toiminnassa ja juhlassa tarkoittaa ja avoimesti kysellä ja keskustella aihepiiriin liittyvistä teemoista

 

Julkaistu Pieni on Suurin -lehdessä 4/18

Retkellä pyhään tilaan

Teksti Sylvia Hakari

Vierailut eri uskontojen pyhissä tiloissa – pyhäköissä, temppeleissä, moskeijoissa, kirkoissa, kappeleissa, synagogissa – rakentavat ymmärrystä ihmiselle ominaisesta tarpeesta kokea yhdessä elämän mysteeri.

Suomalainen perhe kahden lapsensa kanssa lähti odotetulle kesälomalle Itävaltaan. Majoitus oli varattu yksityishenkilöltä, idyllinen alppikylän talo ihanalla paikalla. Perille perhe saapui illan hämärtyessä. Viisi- ja kahdeksanvuotiaat lapset olivat jo väsyneitä matkasta, mutta innoissaan he lähtivät tutustumaan taloon. Pian tunnelma kuitenkin muuttui. Lapset säikähtivät ja halusivat ulos talosta niin pian kuin mahdollista. Heidän mielestään talo oli pelottava, täynnä kuvia ja esineitä ristillä roikkuvasta puolialastomasta kuolleesta miehestä.

Vanhemmat olivat hetken neuvottomia. Heille kuvat ja esineet olivat tuttuja eivätkä ne herättäneet erityisiä tunteita. Vanhemmat olivat valinneet katsomuksekseen ateismin, eikä heillä lasten synnyttyä ollut kosketusta uskonnollisten tilojen, juhlien ja symbolien kanssa. He eivät tuoneet kasvatuksessaan esille uskontovastaisuutta. Joulua he juhlivat hauskana yhteisöllisenä tapahtumana, mutta välttivät muutoin lastensa saattamista kosketuksiin eri uskontojen kanssa, koska pitivät sitä tarpeettomana. Myös päiväkodilta oli toivottu, etteivät lapset osallistu uskontoa sisältäviin tapahtumiin. Lapset eivät olleet aiemmin kuulleet krusifiksista ja sen merkityksestä. Kahdeksanvuotias oli nähnyt televisiosta kauhuelokuvan mainoksen, jossa krusifiksia oli pidelty tilanteessa, joka oli uhkaava. Hänelle oli jäänyt mielikuva, että esine edusti pahaa.

Vanhemmat selvisivät lasten hätäännyksestä keräämällä kaikki Jeesusta ristillä kuvaavat taulut ja esineet pois talosta. He kertoivat lapsille, että kyse oli uskontoon liittyvästä symbolista, joka itseasiassa edustaa monille ihan hyviä asioita. He havahtuivat tapahtuneen avulla siihen, että lasten on saatava tutustua uskontoihin ja katsomuksiin, jotta eivät suhtautuisi ympäröivään maailmaan ja ihmisten katsomuksiin pelokkaasti.

Matkan jälkeen vanhemmat kertoivat tapahtuneesta ja kyselivät nuoremman lapsen päiväkodin lastentarhanopettajalta neuvoa, miten lasten kanssa kannattaisi tuoda näitä asioita neutraalisti esiin. He toivoivat, että heidän lapsensa oppisivat ymmärtämään maailmaa ja sen ilmiöitä sekä tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Lastentarhanopettaja kertoi vanhemmille, mitkä ovat varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden mukaiset katsomuskasvatukselliset tavoitteet, ja miten ryhmässä katsomuksiin tutustutaan lapsista muodostettujen tutkijaryhmien avulla. Hän painotti, että kaikkiin katsomuksiin suhtaudutaan kunnioittavasti ja tasapuolisesti, vaikka suomalainen uskonnollinen kulttuuriperimä yhteisötraditioineen näkyy vuodenkierrossa muita katsomuksia enemmän. Lastentarhanopettaja myös kysyi vanhemmilta, miten he haluaisivat omasta katsomuksestaan kerrottavan lapsille siten, että se edistäisi yhteisiä tavoitteita; moninaisuuden arvostamista ja empatiaa, keskinäistä kunnioitusta ja yhteisymmärrystä sekä rauhaa eri kulttuuristen ja katsomuksellisten ryhmien välillä jokaisen lapsen oman kulttuurisen ja katsomuksellisen identiteetin tukemista unohtamatta.

 Pyhä tila on yhteisölleen merkityksellinen

Rakennettu ympäristö on erinomainen lähtökohta moninaisuuteen tutustumiseen. Se on konkreettinen ja yhteisesti havainnoitavissa oleva tila tutkittavaksi ja ihmeteltäväksi lasten kanssa, jossa oppimisen mahdollisuuksia on jokaiseen varhaiskasvatuksen oppimisen alueeseen liittyen. Ihmisillä on ollut vuosituhansien aikana tarve kokoontua yhteen ja luoda kokoontumiselle puitteet, jotka kertovat tilan merkityksellisyydestä sinne kokoontuville ihmisille. Näihin rakennuksiin on haluttu panostaa, niistä on usein äärimmäisin ponnistuksin tehty tieteen ja taiteen avulla tiloja, jossa ihminen voi pysähtyä ihmeellisen äärelle. Vierailut eri uskontojen pyhäköissä, temppeleissä, moskelijoissa, kirkoissa, kappeleissa ja synagogissa rakentavat ymmärrystä monille ihmisille ominaisesta tarpeesta kokea yhdessä elämän mysteeri ja pyrkiä rakentamaan ymmärrystä hyvästä elämästä myös yhteisten sääntöjen kautta. Symbolit, taide ja esineistö ilmentävät samaa jakamisen ja yhteisen kokemisen tarvetta. Monille tila ja ilmapiiri luovat turvaa ja mahdollistavat lepohetken, jolloin sielulle on tilaa ja pyhä saa olla olemassa. Hiljaisuuden kappeli Helsingissä on erinomainen esimerkki tilasta, joka puhuttelee ja pysäyttää katsomuksesta riippumatta. Samankaltaista voi kokea vaikkapa keskellä talvista metsää, jossa hiljaisuus soi kehystäen kokemuksen.

On lasten oikeus, että heidät johdatetaan monipuolisesti kokemaan ja tutustumaan katsomuksellisiin ulottuvuuksiin. Vierailut antavat mahdollisuuden sanoittaa ilmiöitä ja tarjoavat kokemuksia, joita voidaan yhdessä pohtia. Se tarjoaa liittymisen mahdollisuuden toisen kokemukseen ja toisaalta moninaisuuden tunnistamiseen. Lasten luontainen uteliaisuus kannattaa hyödyntää ja rakentaa retkistä yhteinen seikkailu, jossa kerätään tietoa, valokuvataan, ihmetellään, leikitään ja jutellaan. Samalla ollaan elämän tärkeimpien kysymysten äärellä. Näihin kysymyksiin ei ole yhtä oikeata vastausta, mutta niiden pohdiskelu on tärkeää mahdollistaa pienillekin lapsille.

 

Julkaistu Pieni on Suurin -lehdessä 5/18

Karkki vai kepponen – vai sittenkin pyhäinpäivä?

Teksti Sylvia Hakari

Kulttuurista omimista! Oman kulttuurin unohtamista! Kunnioituksen puutetta! Tämänkaltaisia ja paljon voimakkaampiakin kommentteja voi lukea sosiaalisen median keskustelupalstoilta usein, kun keskustelun kohteena ovat kulttuuriset ja katsomukselliset traditiot, kuten juhlien vietto, etninen ruoka tai kansanperinteen mukainen pukeutuminen. Tunteet nousevat pintaan ja vastakkainasettelu on vahvaa. Oman kulttuurin puolustaminen tai halu pakottaa muutkin elämään samoin on ollut vuosisatoja osana sotien syttymistä. Omaa identiteettiä, tarinaa ja historiaa halutaan puolustaa myös hyvästä syystä. Traditiot ovat meille tärkeitä, ne ovat persoonamme rakennusaineita, liittävät meidät osaksi yhteisöä ja antavat merkityksiä elämänvaiheillemme. Perinteet kannattelevat ja jäsentävät merkityksellisiä elämänkaaren hetkiä aina syntymästä kuolemaan. Yhteisöllinen tapa parhaimmillaan rikastuttaa, lisää iloa ja yhteenkuuluvuudentunnetta sekä lohduttaa, antaa sanoja ja keinoja käsitellä suruja.  Pahimmillaan traditioiden ja yhteisön normien noudattamisen vaatimus taas näkyy yhteisöstä ulos sulkemisena, syrjintänä ja kiusaamisena.

Lasten kanssa työskentelevien lakiperusteisena tavoitteena on antaa valmiuksia ymmärtää ja kunnioittaa yleistä kulttuuriperinnettä sekä kunkin kielellistä, kulttuurista, uskonnollista ja katsomuksellista taustaa. Näiden tavoitteiden tulee olla lähtökohtana myös juhlaperinteiden vaalimisessa ja kehittämisessä. Yleisen kulttuuriperimämme yksi näkyvimmistä yhteisöllisistä elementeistä ovat perinteiset, uskonnollisen historiamme kautta kehittyneet juhlat. Varhaiskasvatuksen ammattilaiset päättävät juhlista ja niiden sisällöstä lapsiryhmästä ja sen tarpeista lähtien. On tärkeää rakentaa yhteiset juhlat monipuolisesti siten, että niihin liittyvät uskonnolliset ja maallistuneet traditiot voivat olla läsnä, avata ovet jokaiselle lapselle ja perheelle. Tilaa tulee olla myös kulttuurin uudistamiselle. Useimmat meistä näkevät monimuotoisuuden positiivisena ja vanhoja perinteitä rikastuttavana. Enää eivät lapsetkaan toivottavasti saa rangaistusta, jos ilakoivat pitkäperjantaina. Toisaalta lapsia voi auttaa näkemään hiljentymisen ja rauhoittumisen arvo, he voivat oppia kunnioittamaan ja arvostamaan toisen tarpeita. Lapsen oppimisen kannalta onnistuu parhaiten siten, että hänen tarpeensa tulevat huomioiduiksi ja kunnioitetuiksi samalla.

Yhdellä halloween, toisella kekri

Erinomainen esimerkki kehittyvistä traditioista ja lapsen tarpeiden huomioon ottamisesta on halloween, joka on useimpien lasten mielestä todella hauska juhla. Se herättää tunteita puolesta ja vastaan, sillä useimpien suomalaisten samaan ajankohtaan liittyvät pyhäinpäivän perinteet ovat täysin halloweenin tavoista poikkeavat. Kun halloweenin perinteissä hullutellaan, leikitään ja pelotellaan, pyhäinpäivän traditiossa hiljennytään läheisten menetyksen äärellä, käydään haudoilla ja sytytetään kynttilöitä. Halloweenin kaupallisuus, pelottavat karnevaaliasut ja karkki vai kepponen –kierrokset naapurustossa eivät tähän suomalaiseen konseptiin oikein istu. Toisaalta tutustuessamme syvemmin vanhaan suomalaiseen perinteeseen löytyy meiltäkin hyvin halloween-tyyppinen kekri-juhla, jolloin lapset ja aikuisetkin liikkuivat talosta toiseen naamioituina »köyrimörköinä». Hieman pelottavampi versio olivat »köyripukit», joiden asuna oli nurinpäin käännetty turkki. Vierailijat vaativat kestitystä, ruokaa ja juomaa. Jos sitä ei saanut, rupesivat he särkemään uunia. Yleensä sopuun kestityksestä kuitenkin päästiin ja kekrivieraat esittivät hauskoja leikkejä ja tansseja. Vainajien henkien uskottiin myös vierailevan kekrinä, ja tämä perinne näkyy pyhänpäivässäkin. Hengille lämmitettiin sauna ja valmistettiin kylpy lämpimän veden, vihtojen, saippuoiden ja pyyheliinojen kanssa. Kun henget olivat kylpeneet, talon väki meni saunomaan ja jätti tupaan katetun ruokapöydän odottamaan henkiä, että he saivat syödä rauhassa.

Traditiot – yhteisön liima

Kristinuskon leviämisen myötä perinteet muuttuivat ja nivoutuivat vanhoihin uskomuksiin ja tapoihin. Historiaamme tutustumalla voimme miettiä juhlien ja tapojen merkityksiä ja niiden liittymistä katsomuksiin ja ihmisten elämän merkityksellisiin hetkiin. Monia lapsia kiinnostaa ja puhututtaa paljon kuolema, joka jää valitettavan usein vaietuksi liian hankalana tai voimakkaita tunteita herättävänä aiheena. Pääsiäinen ja pyhäinpäivä soveltuvat molemmat erityisen hyvin kuoleman ja menetyksen käsittelyyn. Seurakunnan työntekijöillä voi olla kuoleman käsittelyyn liittyvää osaamista ja he voivat auttaa kunnan varhaiskasvatuksen työntekijöitä siihen liittyvien teemojen ja traditioiden käsittelyssä lasten kanssa. Kunhan muistamme, että lapsen kasvussa ja tukemisessa oman erityisyytensä äärellä ja osana yhteisöä on hurjan tärkeää – ilo, leikki ja yhteinen kokeminen – ketään poissulkematta. Siihen mahtuvat monenlaiset traditiot ja niiden sekoitukset.

Kulttuurisen omimisen pelko kannattaa jättää taka-alalle. Jos kunnioittaa muiden traditioita ja samalla rikastuttaa niillä yhteisöänsä, ei sen tulisi loukata ketään. Päin vastoin, niistä muodostuu yhteisön liima, jossa traditiot muovautuvat yhteisön näköiseksi, jokaisen yksilöllisyyttä arvostavaksi jakamisen perustaksi. Sitä voidaan ja uskalletaan arvioida ja uudistaa, uskalletaan avata ovet ja ottaa mukaan uusia jäseniä ja liittää uusia traditioita vanhoihin luopumatta tärkeäksi koetusta. Halloween ja pyhäinpäivä voivat elää rinnakkain ja tukea kumpikin lapsen kasvua ja tunne-elämän kehitystä. Ne auttavat omalla tavallaan meitä kohtaamaan menetyksiä ja pelkoja, jakamaan ne yhdessä muiden kanssa. Niiden kautta opimme tunnistamaan erilaisia tarpeita ja havaitsemaan toisen ihmisen näkökulman, joka on kultaisen säännön noudattamisen perusta.

 

Julkaistu Pieni on Suurin -lehdessä 6/18

Uskontojen suuret kertomukset avaavat jumaluuden mysteeriä

Teksti Sylvia Hakari

Joulu on monille meistä se kaikkein ihanin vuosittainen juhla. Siihen valmistaudutaan hartaudella ja sen ympärille rakennetaan joululaulujen soidessa yhteinen juhla perinteineen, lahjoineen, ruokineen, tuoksuineen ja ennen kaikea läheisine ihmisineen. Kirkko täyttyy edelleen joulun evankeliumia kuulemaan ja laulamaan yhdessä jouluvirsiä. Aina ei välttämättä tule ajatelleeksi, miksi joulukertomus Jeesuksen syntymästä on niin tärkeä, että sitä juhlitaan vuosi toisensa jälkeen ja on juhlittu jo vuosisatoja. Sitä juhlitaan myös kouluissa, päiväkodeissa ja työpaikoilla. On selvää, että juhlalla on jokaiselle yksilöllinen merkitys, eivätkä kaikki todellakaan vietä joulua. Mutta tunnistammeko suurten kertomusten voiman?

Kuten muidenkin uskontoon sidoksissa olevien juhlien kohdalla olen törmännyt joulun aikaan keskusteluun siitä, kenelle joulun vietto kuuluu ja miten sitä on sallittua juhlia ja miten ei. Aikanaan melkein kielsin kolmevuotiaalta pojaltani tonttulakin pitämisen kirkossa epäsopivuuteen vedoten – sehän kuuluu kansanuskomuksiin! Poikani piti perinteistä pellavaista tonttupukua yllään jouluna yötä päivää. Kirkossa tunsin, että minua pidettiin huonona kasvattajana pojan tonttulakin vuoksi, vaikka tunne oli kyllä täysin sisäisesti rakennettu. Kaikki suhtautuivat pieneen tonttupoikaan ystävällisesti ja ihaillen. Vähän toisenlaisesta pelosta yhtenäisyysvaatimuksen kohdalla kertoo se, kun erään monikulttuurisen koulun joulujuhlaa koordinoivaa opettajaa oli pyydetty juhlan avauspuheenvuorossa kertomaan, että Jeesus on myös islaminuskoisille tärkeä henkilö. Näin alueen muslimiperheet olisivat kokeneet olevansa tervetulleita juhlaan ja heidätkin olisi huomioitu. Opettaja ei pyyntöön suostunut: “Omivat meiltä vielä joulunkin!” Heräsin pohtimaan, mikä olikaan joulukertomuksen merkitys ja miten merkityksen sistäistämisen tulisi näkyä suhteessa toisiin ihmisiin, toisiin uskontoihin ja uskomuksiin.

 Myytti etsii vastausta suuriin kysymyksiin

Tätä pohtiessa on palattava uskonnon ja uskomisen alkulähteille. Uskonto on yleisinhimillinen, kaikille ihmisille tunnusomainen ilmiö. Ennen tieteen kehittymistä maailman syntyä selitettiin erilaisten pyhien kertomusten eli myyttien avulla. Edelleenkään tiede ei ole kyennyt täysin selittämään maailmankaikkeuden olemassaolon perimmäisiä kysymyksiä. Myytit kertovat muun muassa siitä, miten maailma sai alkunsa, mikä on elämän tarkoitus ja mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen. Tyypillisiä myyttien aihepiirejä ovat esimerkiksi luominen, luonto ja luonnonilmiöt, yliluonnollisia voimia omaavat sankarit, hirviöt ja demonit sekä kuolemanjälkeinen elämä.

Myytin ja sadun erona voidaan pitää sitä, että myytissä tapahtuneita asioita on pidetty tavalla tai toisella tosina, kun taas satuihin on kautta aikain suhtauduttu satuina. Tunnetuin suomalainen mytologian edustaja on Suomen kansalliseepos, Kalevala. Kristityt eivät mielellään puhu myyteistä Raamatun yhteydessä, sillä myyttejä pidetään usein keksittyinä. Myytit kuitenkin vastaavat ihmiselämän peruskysymyksiin, ja niihin kuuluvat erilaiset jumalat ja sankarit.

Kertomukset ovat kautta vuosisatojen olleet vahvoja opettajia. Niiden avulla on kasvatettu, varoitettu, neuvottu ja siirretty elämänviisautta nuoremmille sukupolville. Varhaiskantaiset uskonnot ovat kirjoituksettomia, joten myytit ja muu perinne ovat kulkeneet niissä suullisesti. Suullinen perimätieto on kulkenut kulttuureissa sukupolvelta toiselle niin, että yhteisöjen vanhimmat kertovat muille yhteisön jäsenille myyttejä tai muita tarinoita, joita on pidetty tärkeinä hyvinvoinnin ja yhteisön menestymisen kannalta. Kertojanlahjoja omaavilla on aina ollut suurta valtaa yhteisöissä, eikä se valta ole poistunut. Kun myyttejä alettiin taltioida kirjalliseen muotoon, syntyivät ensimmäiset uskonnolliset opit ja oppijärjestelmät. Monissa kulttuureissa myyttien tulkitseminen ja niiden siirtäminen sukupolvelta toiselle uskottiin uskonnollisten ammattilaisten, kuten pappien ja muiden uskonoppineiden käsiin.

Monet uskontojen pyhät tekstit ovat muotoutuneet myyttien pohjalta. Jokaisessa uskonnossa on myös kertomuksien syntyyn liittyvä tarina, joka vahvistaa tekstin pyhyyden ja muuttumattomuuden velvoitteen. Lähi-idässä syntyneissä uskonnoissa pyhä kirja ymmärretään Jumalan ilmoitukseksi, joten sen arvovalta ja muuttumattomuuden velvoite on hyvin suuri. Kaukoidässä syntyneiden uskontojen pyhistä kirjoista taas on erilaajuisia koosteita. Niitä ei pidetä suoraan Jumalalta saatuina ilmoituksina, vaan ne ovat ihmisten monenlaisia pohdiskeluja ja kertomuksia ikuisen maailmanjärjestyksen käsityksistä. Toisaalta, kuten hyvin tunnistamme, kertomusten tulkinnat vaihtelevat uskontojenkin sisällä. Näistä tulkintaeroista johtuneista konflikteista on syntynyt uusia uskonnollisia yhteisöjä omine sääntöineen ja tulkintoineen.

 

Tutustu ei uskontojen kertomuksiin

Nykypäivän globaalistuvassa maailmassa maailmanuskontojen vaikutus näkyy lähes kaikkialla, kuten esimerkiksi taiteessa, politiikassa ja ihmisten arkielämässä. Katsomuksellisesti neutraalia ympäristöä ei ole. Eri uskontojen tuntemus auttaa meitä jokaista kohtaamaan eri uskontojen kannattajia ja ymmärtämään heidän ajattelu- ja elämäntapaansa. Esimerkiksi Lähi-idässä syntyneiden uskontojen yhteisiin juuriin tutustuminen ei tarkoita oman uskonnollisen identiteetin hämärtymistä eikä uskontojen sekoittamista keskenään. Pikemminkin päinvastoin: se voi vahvistaa tuntemusta omasta uskonnosta ja tukea omaa uskonnollista identiteettiämme ja samalla lieventää pelkoja itsellemme tärkeän menettämisestä.

Edelleenkin kertomukset kannattelevat yhteisöjen kulttuuria ja luovat siltoja sukupolvien välille. Moninaisuuden lisääntyessä myös tarve ymmärtää vieraiden kulttuurien kertomuksia ja rakentaa yhteyksiä on osoittautunut välttämättömäksi. Maailmanuskontoja tarkastellessa keskitytään usein uskonnon ulkoisesti näkyviin tuntomerkkeihin: juhliin, vaatetukseen, symboleihin ja pyhiin paikkoihin. Pyhiä kertomuksia tarkastelemalla voidaan kuitenkin päästä paljon lähemmäs uskonnon todellista ydintä ja sisältöä -– juuri kertomuksethan luovat perustan opille ja ovat sitä kautta muokanneet uskonnon ulkoisia piirteitä.

Millaisia suuria kertomuksia uskonnoilla on?

Juutalaisten pyhät kirjoitukset Toorassa ovat kristityille osaltaan tuttuja Vanhasta Testamentista luomiskertomuksineen, käskyineen, kieltoineen, runoineen ja kertomuksineen vaikkapa Nooan arkista ja Joonasta valaan vatsassa. Myös koraani käsittelee lähes kaikkia ihmisen elämään, kuolemaan ja tuonpuoleiseen liittyviä kysymyksiä. Islamilaisissa maissa Koraani ohjaa sekä yksilön että koko yhteiskunnan elämää. Koraani korostaa myös muslimin ja Jumalan välistä välitöntä ja läheistä suhdetta. Koraanin ohella muslimeille tärkeitä ovat myös ”hadithit”, jotka ovat profeetta Muhammedin teoista ja sanoista kertovia lyhyitä kertomuksia. Hadithit on koottu 800-luvulla ja niissä kerrotaan myös Jeesuksesta. Hindulaisuuteen taas liittyvät Lähi-idän uskonnoista poiketen monenlaiset tekstit. Eräs laji on eeppiset runoelmat, joiden ei koeta olevan jumalan ilmoituksia, mutta kuitenkin tärkeitä. Näistä keskeisimpiä on Mahabharata, joka on Intian kansalliseepos. Se sisältää Bhagavadgitan, Herran laulun, jossa kuvataan, että kuolema ei ole loppu ja ihmisen on täytettävä velvollisuutensa. Näissä kaikissa suurissa kertomuksissa on lopulta paljon yhteistä.

Maailmanlaajuinen suuri kertomus

Mutta palataan taas joulun suureen kertomukseen. Jeesus-lapseen, joka syntyi syrjäiseen talliin. Yhteiskuntaan, jossa häntä pidettiin arvottomana. Suureen valoon ja lahjaan, jonka hän meille kaikille toi omista lähtökohdistaan huolimatta. Ihmisarvon, armon ja anteeksiannon sanomaa riippumatta meidän lähtökohdistamme, kyvyistämme, pakanallisista tonttulakeistamme ja toiseuden peloistamme. Maailmalla ei ole eloonjäämisen mahdollisuutta, jos emme opi kohtaamaan toisia, kuten Jeesus kohtasi – tuomitsematta. Näkemällä ja rakentamalla yhteyksiä ja antamalla moninaisuudelle tilaa, voimme rakentaa maailmanlaajuista suurta kertomusta, etiikkaa ja maailmaneetosta, jonka hyväksyvät niin uskonnolliset kuin ei-uskonnollisetkin ihmiset. Ja viettää yhteistä Joulua!